Ilta illan jälkeen kaipaan valoa, puun takaa löydän hivenen toivoa. Marraskuu on ankea ruskea, mutta yön tultua voi nähdä tähden, valontuojan. Katulampun katveessa koivu riiputtaa surullisena, antautuneena käsiään, irti lehdet.
Valkea pörröpää, lehtiä mattona kadun olohuoneessa. Haluan tehdä tuttavuutta, äreä haukahdus, älä räpsi pimeyttä. Nauti ihminen pimeästä, ystävästä.
Kankunharjun iltamaisema pysäyttää kulkuni. Nuo valon lähettiläät luovat mäntymetsän väliin kankaan: vuoroin tummista tumminta, vuoroin lämpimän kellertävää silkkiä.
Ne huojuvat yrittäen pitää kiinni pohjasta, mutta ne vaistoavat viime hetken tulleen. Ne lohduttautuvat toinen toisiinsa tukien, jäät tulevat ja katkovat varret.
Siellä sadonkorjuun jälkeen hyllyt pulloillaan Luojan antimia, ihmiskätten keräämiä. Mansikkahillon maku kielelläni.
Laho latva, ehyt elämä kietoutuneena toisiinsa. Uusi elämä edessä, kevät herättää maatuneen.
Ruskeaa, haalistunutta. Hei, sinnitelkää, aaltojen siniharmaa tuudittaa uneen, talviuneen.
Ollessani pieni luin kätkijöistä, pikkuruisista eläjistä ja nyt, kolmekymmentä vuotta myöhemmin, löysin heidän pesänsä.
Kynttiläjärvi liekehtii Pyhäinpäivän iltaa. Hyvää yötä te rakkaat ihmiset, edelliset sukupolvet, miten vähän teistä tiedän.
Ylväs on kissan ruoti.
Minne matka?
Rapsuta minua!
Olen metsästäjä oiva, makuaistini valikoiva. Ei mulle kelpaa hiukopala, vaan tuokaa mulle kapakala!
Kuvat: Saara Hopia
Tekstit: Päivi Hopia
Klikkaamalla kuvaa, näet sen isomman kokoisena.