KARVATUNTURIN JOULUKUU
Kuten ehkä tiedätkin, on joulukuu täynnä ihania tuoksuja, mainioita makuja sekä suloisia salaisuuksia. Erikoisreportaasimme paljastaa tässä ja seuraavassa 24 luukussa mitä mielenkiintoisimpia ja mitä karvaisimpia otuksia -kaneja ja koiria! Loistavat vakoilijamme myös tulkkaavat heidän puputuksensa, uikutuksensa ja haukkumisensa todelliset merkitykset. Yksinoikeudella!
Kanihahmot
Nuppumus=vanhin, valkoisin ja luppakorvaisin yksilö, joka syöksyy valtavalla nopeudella kohti…ruokakuppiaan. Hieman mietiskelevää sorttia, ei halua erityisemmin koirien lipaisuja mutta rapsutuksia kyllä. Oikein söpö.
Siiklimys= perunoiden, mukuloiden sukua, syntyessään vihaisen näköinen mutta mitä lempein otus luonteeltaan. Hän on ns. koiramainen kani ja seuraa uskollisesti hoivaajiaan. Luppakorva!
Tindemus=juvalainen syntyperä, juuret Ranskasta, isorex. Järsijien, tarkoitan jyrsijien kuningas, leikattu otus, jonka takajalka tömistää tasaisen varmasti. Toisinaan hellyyspuuska iskee ja tökkii kuonollaan ja heittäytyy rentoon asentoon, kuuluisa hampaiden naksutus hyrähtää käyntiin.
Koirahahmot
Urhomus=koirien vanhin ja viisain, kultainen luonne, kiltti ja hyvä hotkija. Ihmeellisen kärsivällinen, pelkää toisinaan, ettei pikkuveli kasva isoksi. Kaikkien lellikki! Uimamaisteri…
Mörrimys=niin musta, että heijastinliivi on tarpeen syyspimeällä. Hurmaava hymy. Innokas tyyppi, jonka vainu on tarkka. Nautiskelee herkuista hitaanoloisesti, kätkee luita mieluusti. Sylikoira toisinaan.
Kamumus=nuorin, paimenkoirain sukua suoraan Lapista muistuttaa napakettua eli naalia. Opettelee juttuja ja kokeilee rajojaan. Hänkin on sylikoira muttei omasta tahdostaan. Valloittava vipeltäjä.
Luukku 1
Mörrimys venytteli nautinnollisesti ja aukaisi kitansa oikein ammolleen. Aamu vaikutti lupaavalta, sillä keittiöstä leijui ah niin ihana tuoksu. Ei ole raksujen voittanutta ja hän kiirehti tönimään hereille isoveljeään Urhomusta, joka olisi vielä mieluusti jatkanut unien katselua pidempään.
Kun töniminen ei auttanut riittävän nopeasti, Mörrimys kiljahti Urhomuksen korvaan: ”Viimeinen ruokakupilla jää ilman!” Tämä riitti Urhomukselle, joka loikkasi salamana keittiöön murahtaen Mörrimykselle: ”Ipana, tulet jäämään kakkoseksi tänäänkin.” Mörrimykselle tuli hätä käteen ja hän uikutti: ”Epäreilua, sulla on liian pitkät jalat, en byääh, voi ikinä reilulla pelillä voittaa.”
Samassa Mörrimys syöksyi kohti Urhomuksen karvakaulusta ja alkoi retuuttaa tätä sinnikkäästi. Kuului isännän äreä ääni, joka keskeytti painin: ”Jos ette lopeta tuota riehumista, ei tule jouluna muuta kuin risuja tuhmille, kiltit saavat herkkuja kukkuramitoin!”
Urhomus otti heti vihjeestä vaarin ja näytti viattomalta, huokasi vaan Mörrimykselle: ”Sinun vikasi, kun aloitit.” Mörrimys istahti paikoilleen, näytti hölmistyneeltä ja mietti, mikä se joulu on.
Luukku 2
Tindemus hekotteli aamuhässäkkää mielessään ja päätti vähän valistaa Mörrimystä. ”Kuules kaveri, taidat olla vähän pihalla!” Mörrimys meni lähemmäksi, jotta kuulisi paremmin pitkäkorvan puputuksen. ”En ole vielä päässyt pihalle!” se tokaisi kanille, joka jatkoi: ”Joulu on ihan huippuaikaa, sisään tuodaan vihreä puu, siinä on hyvä mehevä maku. Nuo ihmiset tuppaavat koristella sen. Itse toivoisin siihen omenoita, porkkanoita, persiljaa mausteeksi, olen näes kasvissyöjä!” Sitten puun alle tulee paperia ja naruja, joita on kiva repiä. Mörrimys alkoi innostua: ”Minä haluan myös repiä, se on lempipuuhaani!” ”Niissä paperoiduissa jutskissa on sisällä salaisuuksia, viimekin vuonna löysin aivan ihania voikukanjuuria”, kani selitti. Mörrimys tuhahti: ”Ei paljon kiinnosta!” Mutta toi Urhomus sai sellaisen ison pehmolelun ja monta luuta viime jouluna! Joulupukki sanoi, ettei ole koskaan tavannut niin kilttiä koiraa”, kani sanoi. ”Kiltti ja kiltti, minä oon vielä pieni piltti, ei kai minulta voi vielä mahdottomia odottaa?” ”Jos mielit saada herkkusi, kannattaa skarpata, ei oo helppoo mullakaan, kun en voi vastustaa noita sähköjohtoja, vaikka ne on suojattu.” Hetken Tindemus ja Mörrimys ymmärsivät ja tunsivat sympatiaa toisiaan kohtaan. Taisi olla tiedossa pitkä odotus.
Luukku 3
Helppoa ei ollut myöskään Siiklimys-kanilla, kun se yritti väistellä aamuaskareita toimittavia ihmisiä. Se pomppi ensin emännän perässä, kun tämä harjasi hiuksiaan. Sitten tuli isäntä, joka etsiskeli työpuhelintaan ja alkoi puhua. Siiklimys huusi hiukan turhautuneena: ”Voisitteko antaa minulle muutaman herkun tuosta laatikosta? Tiedän, että olette kiireisiä, hei varokaa, minä olen aika pieni.” Onneksi poika kumartui Siiklimystä kohti, silitti sitä ja Siiklimys alkoi iloisena juosta pojan ympäri ja hurrasi loikkiessaan. Lopulta emäntä lopetti laittautumisensa ja lisäsi veden, pöyhi heinää ja antoi herkut kuppeihin. ”Kiitos kun kuuntelit!” Siiklimys huikkasi pois kiirehtiville ihmisille ja jäi tyytyväisenä viettämään rauhallista eloaan. ”Jos käytte kaupassa, voisitte tuoda vähän persiljaa minulle”, se kiljaisi vielä perään ja jatkoi,” toivottavasti muistitte jättää minulle puhelimen, sillä aion soittaa WhatsAppilla äitimuorille ja isukille ja kysellä kuulumiset.”
Luukku 4
Kaura-ahon kani Nuppumus ja karvakoira Kamumus olivat hieman epätoivoisia, sillä he arvasivat emännän olevan taas lähdössä, eteisen lattialla nimittäin retkotti avonainen matkalaukku, johon ne vuoron perään yrittivät mennä mutta he saivat kummatkin lähdöt pakkaajalta. ”Hei, ei me yksin jäädä kuitenkaan, kyllä isäntä jää kotiin ruokkimaan meitä”, Nuppumus totesi hieman ylimielisesti Kamumukselle, joka alkoi vinkua hätääntyneenä. ” Hyvähän sinun on sanoa, mutta minä olen hieman huolissani, muistaako kukaan laittaa minun ruokani likoamaan, minun mahani kurnii jo”, Kamumus yritti saada säälipisteitä Nuppumukselta, joka käänsi selkänsä ja alkoi sukia likaantunutta turkkiaan samalla, kun pomppi kortteeriinsa. ”Rääpäle, älä koske minun turkkiini, huomaathan, kuinka valkea se on!” ”Olenhan minäkin upea, melkein tuo lumi”, puolusteli Kamumus. Se oli innoissaan lumesta, sillä se oli ihan uusi tuttavuus hänelle. Samassa ovi pamahti kiinni, ja ihmiset hävisivät heippoineen ilman häntä. Surkeana se otti suuhunsa pöllöpehmolelun, jonka jalat olivat irronneet ja rapisutti sitä rutiininomaisesti. ”Ei kai auta muu, kuin ottaa nokoset!” se huokaisi raskaasti ja oli haistavinaan herkullisen ruoan tuoksun jostain unen raosta ja alkoi nukkua sitä koiran unta.
Luukku 5
Urhomus oli hyvästelemässä emäntäänsä, hän katsoi pehmopossu suussaan vetoavasti ja tiesi näyttävänsä suloiselta. Tosiasiassa hän kuitenkin odotti innoissaan tämän lähtöä, sillä hänellä oli mielessään suunnitelma. Ensin piti riehua hieman Mörrimyksen kanssa, väsyttää tämä aamupäiväunille ja sitten itse mukamas etsiä omaa rauhaa yläkerrasta ja hiipiä emännän koneelle. Koneen vieressä oli Rakku & Rekku -lemmikkienherkkuruokakatalogi tilaustietoineen. Täytyy kirjoittaa sitten joulupukille lahjatoivelista ja tadam, pistää tilaus menemään. Yhtäkkiä kuului oven kolaus, Mörrimys haukahti ja Urhomus syöksyi sekin alakertaan vinhalla vauhdilla, jottei jäisi itse teosta kiinni. Emäntä se oli, unohtanut eväsrasiansa, josta leijaili selvästi kanan aromikas tuoksu. ”Oi, kun saisi itsekin mehevän palan”, Urhomus nielaisi haaveellisena ja unohti hetkeksi, mitä olikaan ollut puuhaamassa. Palkkioksi se sai rapsutuksen juuri siihen paikkaan, mitä kutitti niin vietävästi. Kyllä emäntä oli viisas, vaikka ei osannut koirain kieltä. ”Rapsuta minua myös!”Mörrimys pyysi ja lipaisi emäntäänsä nenänpäähän tämän kumarrellessa laittamaan kengännauhoja kiinni.
Luukku 6
”I-T-S-E-P-Ä-I-S-Y-Y-S-P-Ä-I-V-Ä”, tavaili Kamumus kalenterista keittiön nurkassa. Se riensi kiireesti kysymään, mitä se tarkoitti Nuppumukselta, joka tyynenä kuin sfinksi aterioitsi heinähäkissään. ”Ei se ole ole itsepäisyys- vaan itsenäisyyspäivä” mutta Kamumus ei kuullut heinän täyteisestä muminasta mitään. ”Itsepäinen tarkoittaa, että on periksiantamaton, itsenäinen riippumaton!” ”Minähän olen hyvä siinä itsepäisyydessä, katso vaikka, miten lujasti pidän tästä luusta kiinni”, Kamumus kehaisi Nuppumukselle. Samassa paikalle viiletti emäntä, jolla oli kantamus pyykkiä käsissään: ”Väistyhän, jotta voin laittaa pyykkiä koneeseen.” Ja Kamumushan ei väistynyt vaan kaikin voimin repi ja riuhtoi lakanan reunaan hampaissaan. Pian se kuitenkin kyllästyi ja palasi Nuppumuksen luo. ” Leikittäiskö vähän?” ”En nyt kerkeä millään, tiesitkö, että päivästäni menee noin 70 % syömiseen?” Kamumus ei antanut periksi vaan etsi emännän jalat ja yritti yllyttää tämän leikkiin mukaan mutta sai toruvan katseen ja äänen osakseen. Entä isäntä, voisiko tämä leikkiä? Kamumus lähestyi tietokonetta takovaa isäntää ja sai osakseen vain lukkiutuneen katseen. ”En kyllä anna periksi, onhan itsepäisyyspäivä”, se tuumaili.
Luukku 7
Siiklimys oli jokseenkin turhautuneessa tilassa, vaikka portaiden alus oli yleensä mitä verrattomin lepopaikka. Se ravasi portaita ylös ja alas, kurkisteli joka soppeen ja sopukkaan löytääkseen kännykän. Lopulta etsintä tuotti tulosta, sillä makuuhuoneen sängyn alta pilkotti sukkaparin vierestä ilmiselvä kännykkä, nyt vain tökkäisy kuonon päällä ja odottamaan linjalle. ”Siiklimys täällä, voitko puhua?” ”Halloo, mittee kuuluu, kah ohan miulla hetki aikaa ”, Momo vastasi ja jatkoi, ”et oo käynä pitkiin aikoihin, vaekka niin lähellä asustat.” ”Ihan hyvää kuuluu, heinää riittää hyvin, mutta aika välillä tuppaa vähän tylsäksi käymään, kun kaikki ovat niin kiireisiä täällä.” ”Tule, tule veikkonen käymään, pietään piot sinun kunniakseis ja juosta vilistettää ympär ämpär huushollia, niin että papanat lentelevät. ” ”Ja karvat pöllyävät, minulla onkin melko hyvä karvanlähtö tällä haavaa. Mitäs isä ja siskotyttö?” ”Ihan hyvin hyö, issäis on vähän niin kuin kaamoksesta väsynynnä mutta siskos on ennallaan.” ”Sanohan terveiset Apalle ja Nagalle, eiköhän sitä piakkoin nähdä.”
Luukku 8
Nuppumus painoi kuulokkeet korvilleen ja eläytyi Sibeliuksen sinfoniaan nro viisi. Se oli hänen ehdoton suosikkinsa, koska se oli valoisa ja luonnonläheinen. Ensimmäinen osa oli raukea ja lähes idyllinen, aivan kuin Nuppumuksen elämä. Muut olivat ulkoilemassa, ja hän sai näin ollen
koko talon haltuunsa. Ruoka oli tuoretta, huusholli siistitty, vettä kupissa. Nuppumuksen mielenrauha järkkyi kuitenkin pahasti, mikä toki sopi toisen osan nopeaan, moderniin osuuteen vallan esimerkillisesti, sillä muu seurue saapui, valitettavasti, takaisin. Kamumus selitti tohkeissaan: ”Näin ulkoillessani mielenkiintoisen otuksen, punanuttuisen tyypin, joka oli kurkistellut lähistöllä ikkunoiden takana. Sillä oli hatussaan kilikello, jota yritin maistella mutta tyyppi oli ollut tosi nopea ja tempaissut jalat alleen. Ihmiset vaan tuijottivat taivaalle ja kielsivät minua haukkumasta:” ”Hsss, kolmas osa on juuri alkamassa, minä niin rakastan tätä keinuvaa käyrätorviosuutta”, Nuppumus sanoi ja jatkoi, ” se oli varmaankin tonttu, sillä ne liikkuvat katsomassa näin joulun alla, onko ihmiset kiltisti.” ”Entä me, vahtiiko se meitäkin?” ”Tiettävästi kyllä, näin otaksun.”
Luukku 9
Mörrimys oli innoissaan, sen kuono tunnisti huumaavia tuoksuja. Ne leijuivat talossa ja ulkona, eikä Mörrimys olisi mitenkään malttanut olla paikoillaan. Se juosta vilisti sisällä keittiön ja olohuoneen väliä, ulkoillessa sen kirsu oli koko ajan maata vasten. Toki Urhomus oli iloissaan mutta sen kokemus oli, että tämä kaikki oli nähty ja koettu ennenkin. Ihmiset siivoavat vimmatusti, sitten ne leipovat, sitten taas siivoavat ja valittavat karvoista, jotka ovat kaikkialla. Paras tapa suojautua moiselta hössötykseltä oli painua nukkumaan ja toivoa, että rauha palautuu. Sitä paitsi lenkit saattoivat jäädä turhan lyhyiksi, eikä tuoreita uutisia päässyt riittävästi lukemaan ojanpohjilta, pylväiden jalustoilta, ja mikä pahinta, ihmiset hoputtivat koko ajan jatkamaan matkaa, vähemmästäkin koiraparka masentui. Eikä lahjatilaus ollut edistynyt, se kismitti Urhomusta kovasti. Ja sitten oli vielä suurin murhe, mahtaako tuo Mörrimys edes tuntea sanaa rauha. Nytkin se kömpi Urhomuksen kainaloon ja alkoi kyöhnätä.
Luukku 10
‘
Siiklimys oli tohkeissaan, porukat olivat selvästi lähdössä jonnekin. Oikea pyörremyrsky kävi heidän huushollissaan, kun kukin etsi jotain, huuteli ohjeita ja hoputti toista. ”Nyt jos koskaan, minähän en tänne homehtumaan jää vaan lähden minäkin vuorostani kyläreissulle” Siiklimys supatti kuin itsekseen. Siiklimys sujahti kenkätelineen tienoille kyttäämään oven avautumista, ihan vain huomaamattomasti. Kun ihmiset lopulta olivat valmiina lähtöön, Siiklimys pomppasi hiljaisen, lähes äänettömän loikan ulos ovesta. Kuului vain ovikoodin ääni, ja sitten loittonevat askelet. Myöntää toki täytyy, että sää tuntui sisäkanista sangen kylmältä, kun se puhalteli tassujaan, vuoroin nosteli niitä. Lumi leijui hiljalleen alas, oli oikein kaunista. Nyt pitäisi vaan navigoida oikeaan suuntaan. ”Pitääköhän minun ensin lähteä oikealle vai vasemmalle? Oikealle, kohti tunnelia”, se muisteli ääneen. ”Pirskatti, täällähän on liukasta!” se manasi ottaessaan sivuluisun Valkamassa. Onneksi ohikulkijoita ei juuri näkynyt, joten pystyi loikkimaan kävelytiellä.
Luukku 11
Samaan aikaan Mörrimys oli vinkunut riittävän lujaa, että pääsisi iltalenkille, ja isäntä puki valjaat sen ja Urhomuksen ylle. Pakkanen kiristyi iltaa kohden, ja mittari näytti jo miinus viittä. Mörrimys nosteli tassujaan vuoron perään nopeasti ja yritti olla astumatta lumettomille alueille, sillä ne vilistävät hänen mielestään krokotiilejä. Kuono teki syväanalyysiä kaikesta hajulähteistä, myös Urhomuksen nokka viisti maata. Talvitaipaleelta he siirtyivät Valkamalle tarkoituksenaan kiertää Pohjoisniemi ympäri ja polkua pitkin takaisin kotiin. Mörrimys tunnisti tutun hajun, tuoreen sellaisen. ”Mitä ihmettä? Miksi Siiklimys tuoksuu näin voimakkaasti?” se huikkasi Urhomukselle. ”Älä nyt houri, jokin metsäjänis tai rusakko on porhaltanut tästä äskettäin”, Urhomus vakuutti. Mutta Mörrimys ei antanut periksi vaan juosta vipelti tarmokkaasti eteenpäin. Isäntä kiskaisi
hihnasta, ja Mörrimys joutui hillitsemään rientoaan hetkellisesti. Samassa Mörrimys kuitenkin havaitsi Siiklimyksen ja tunsi syvää voitonriemua: ”Minäpä olin oikeassa!” Urhomus joutui tällä kertaa myöntämään tappionsa ja joutui kehaisemaan: ”Hyvä pikkuveli!”
Luukku 12
”Miksi olet täällä?” Mörrimys kiljaisi Siiklimykselle, joka vaikutti melkoisen kylmettyneeltä. ”Olin aikeissa lähteä Virranniemeen käymään”, Siiklimys kertoi täristen,” mutta sinne onkin aika lailla pidempi matka, kuin muistin. Isäntä oli onneksi niin kännykkänsä lumoissa, ettei huomannut neuvonpitoa koirien ja kanin kesken. ”Tule vaan messiin, minä kannan sinua”, ja Urhomus nappasi Siiklimyksen suuhunsa oikein nätisti, pehmeästi, kuten noutajat vain osaavat. Siiklimystä värisytti hitusen pelosta, mutta ennen kaikkea hieman märkyydestä, sillä no, koirien kuola ei ollut ihan lempijuttu. Niin iltalenkki hoitui, Urhomus oli oikein sävyisä ja Mörrimys riehui oikein urakalla ja kiinnitti näin isännän huomion itseensä pois salamatkustajasta ja noutajasta. Viimein lenkki alkoi vedellä viimeisiään, ja lämmin ilma puhalsi ovesta lenkkeilijät ja karkumatkalaisen. Tindemus alkoi kolisuttaa kaltereita, kun se tajusi, että joku oli tullut hänen reviirilleen. Isäntä kiinnitti nyt huomionsa tähän, eikä huomannut Siiklimys-poikaa, joka pujahti portaiden alle tunneliin. ”Olipa pojan käydä köpelösti mutta onneksi tuli pelastuspartio”, se kuiskasi Mörrimykselle, joka säteili valoa pimenevään taloon.
Luukku 13
Nuppumus pomppi innoissaan eteistä kohden, hänen päänsä päällä keikkui tukku heiniä, joilla hän oli somistanut itseään. Nuppumus oli lukenut Hufvudustadsbladetista, että tänään vietettäisiin Lucian päivää. Luciahan tuo valoa talven pimeyteen! ”Minulla on sopivan värinen turkki, valkoinen, mistähän löytyisi punainen vyö, no Kamumuksen kaulapanta näyttäisi melko hyvältä.” Mutta kynttilää Nuppumus ei uskaltanut ottaa, sillä hänen ihana turkkinsa voisi pahimmassa tilanteessa joutua steariinin valuttamaksi. ”Mikä kauhea ajatus!” Siinä Nuppumus nyt poseerasi eteisen peilin edessä ja asteli arvokkaasti eteenpäin. ”Sytytän rauhan kynttilän. Tuon rauhaa sinne, missä on sota; toden totta! ja rauhaa sinne, missä ihmisten kesken on riitaa, koskee myös eläimiä.” ”Sytytän ilon kynttilän, me kaikki tarvitsemme elämäämme iloa, olen samaa mieltä. Meillä on silmät, joilla nähdä, korvat, joilla kuulla, pitkät korvat minulla ainakin.” Sytytän rohkeuden kynttilän, en taida kyllä aina olla sellainen.” ”Sytytän rakkauden kynttilän. Rakkaus on parasta, mitä sydämessä voi kasvaa. Rakkaus on sitä, että välittää toisesta, tarvitaan vain ystävällinen teko tai sana, esim. tuoretta heinää ja hyvä Nuppumus.”
Luukku 14
Valojen sammuttua Tindemus kutsui vaimeasti viheltäen Urhomuksen luokseen ja vaati selitystä, mikä outo tyyppi oli heille pujahtanut salaa. Siiklimys esitteli itsensä: ”Olen isäntäsi veljen ja morsiamen kani, hauska tutustua, olen kuullut sinusta paljon!” ”Ahaa, olenkin joskus ollut haistavinani jotain tutunomaista, mutten tiennyt, kehen tämä aistimus liittyy”, Tindemus vastasi. ”Miten tänne päädyit?” ”Pitkä juttu, vähän niin kuin vahingossa tai tarkoitus oli vierailla sukulaisten luona mutta oli turhan kylmä ja pimeä sää.” ”Tulehan maistamaan heinää ja juomaan vettä, ettet ihan näänny”, Tindemus kehotti Siiklimystä. Hetki kuului vain heinän napse hampaiden välistä ja janoinen latkinta. Urhomus ja Mörrimys seurasivat silmät kovina Siiklimyksen ateriointia, kunnes kani vaikutti kylläiseltä. ”Olen kiitollinen Urhomus avustasi ja Mörrimys tietenkin, mitä olen velkaa palveluksesta?” Hetken kuluttua Urhomus rohkaisi mielensä ja kysyi: ”Satutko olemaan taitava tietokoneiden kanssa, voitais tehdä tilaus?” Tässä vaiheessa Mörrimyksen silmät muljahtivat kiinnostuneina, eikä Tindemyskään teeskennellyt välinpitämätöntä.
Luukku 15
Hiljaa peräkkäin kummallinen joukkio nousi portaita ylöspäin, työnjako oli sovittu, niin, että Mörrimys jäisi yläkerran aulavahdiksi, kun Urhomus ja Siiklimys menisivät emännän työhuoneeseen. Tindemus halusi sekin loikkia yläkertaan, mutta se epäröi. Se näet himoitsi hirvittävästi tietokoneen johtoja, ja olisi suuri todennäköisyys, ettei se malttaisi millään olla narskauttamatta ihan vain pikkiriikkisen johdosta, ja koko homma saattaisi mennä sen takia puihin. Tietokone hurahti käyntiin vaimeasti, onneksi isäntä ja emäntä vetivät selvästi sikeitä. Urhomus näytti katalogin osoitetiedot Siiklimykselle, joka varmoin ottein nakutteli tilattavat tuotteet riveille. Ja ettei tilaus olisi mennyt vain koirain ehdolla, osoitteli hän kaneille sopivia herkkuja myös tilaukseen. He löivät tassua päälle tilauksen ja kiiruhtivat kipin kapin alakertaan. Iloinen tunnelma johti aikamoiseen hihitys- ja hohotuskuoroon, kunnes kaikkien väsyneiden otusten silmät alkoivat lupsahdella kiinni.
Luukku 16
”Pim pom”, ovikello soi. Urhomus ja Mörrimys alkoivat haukkua, ja lopulta alakertaan tassutteli isäntä. Oven takana oli hätääntynyt isännän velipoika, joka sanoi, että Siiklimys on hävinnyt. Oli löytynyt vain pienen pienet kanin jäljet ja muutama hassu papana ulkoa lähellä tunnelia. He olivat olleet emännän ja pojan kanssa pikkujouluissa ja havainneet Siiklimyksen haihtuneen. Pimeässä he olivat yrittäneet huudella Siiklimystä. ”Me kyllä kuljimme illalla siellä päin, mutta mitään erityistä en havainnut. Odota hetki, haetaan teiltä jotain Siiklimykselle kuuluvaa ja laitetaan pojat jäljityshommiin.” Mörrimys ja Urhomus pyörittelivät silmiään ja vinkkasivat tunnelissa piileskelevälle Siiklimykselle, että nyt täytyy olla juonikas. Tindemus alkoi sopivasti kolistella, joten isännän katse kiinnittyi heidän kannaltaan oikeaan suuntaan, pois Urhomuksesta. Urhomus otti Siiklimyksestä hellän otteen ja jostain kumman syystä isäntä ei huomannut mitään erityistä, lienee ollut puoliksi unenpöpperössä. Pian isäntä ja koira + yksi ”pehmolelupupu” saapui Valkamaan. Siiklimys pudotettiin likeiselle postilaatikolle, kun koiraveljekset muka nuuskivat Siiklimyksen vilttiä. Nopeasti kuonot maata vasten ne viipottivat lähettyvillä. ”Huhuu, tulkaa tänne”, Siiklimys huikkasi lumikinoksen likeltä. Ja niin kadonnut kani löytyi, ja koirat saivat paljon kehuja ja herkkuja palkkioksi
Luukku 17
”Oletko menettänyt järkesi?” huusi emäntä isännälle. ”Miten niin?” isäntä ihmetteli. ”Joku on tilannut 100 pkt ”Maistuvia kanaherkkuja” ja ”Kanin herkkupapanoita” toinen mokoma.” ”En ole todellakaan tilannut mitään!” ”En kyllä minäkään!” ”Katsohan tilaajatiedot ensin, ennen kuin alat syyttelemään.” Emännän ilme valahti vaikeaksi, sillä kyllä, hänen nimensä komeili tilaajana. ”Kummallista, en kyllä varmaan ole tilannut, tosin olen katsellut tilauskatalogia, kun joulukin on tulossa.” Isäntä tuli paikalle hänkin ja vaistomaisesti oikaisi näppäimistöä, ja kuinka ollakaan, sieltä paljastui pienen pieni papana. Isäntä ja emäntä katsoivat hölmistyneinä toisiinsa. ”Mutta eihän Tindemus uskalla tulla tänne ylös saakka!” ”Eikä tuo edes näytä Tindemuksen papanalta.” Koirilla oli valtava tarve näytellä nukkuvaa, kun ihmiset laskeutuivat portaita alas ja keskustelivat papanasta. ”Tindemus, jos osaisit puhua, niin voisit kertoa meille, miten ihmeessä tällainen papana on eksynyt tietokoneen luokse.” ”Kyllähän minä osaan, te ette vaan ymmärrä kaltaisiani. Jouluun kuuluu kaikenlaiset yllätykset, siinä teille nyt yksi ihmeteltäväksi.”
Luukku 18
Kamumus oli syönyt iltaruokansa, kun isäntä päästi sen takapihalle tarpeilleen. Kamumus lorotti pissit, kulki kuono valppaana ohi tuijien, kukkapenkin liepeille ja sitten taas kiireen vilkkaa sadevesikaivolle. Sammaletta etsien se lopulta löysikin palasen, jota se natusteli tyytyväisenä. ”Kil, kil”, kuului kiven luota. Kamumus hieman säikähti, sillä se näki sen saman punanuttuisen pikkuisen hmmm, oliko se nyt tonttu napittavan tätä suoraan silmiin. ”Kuka sinä olet?” Kamumus kuitenkin kysäisi. ”Minä olen tonttu, joka tulee Karvatunturilta saakka, ja vierailen näin joulun alla katsomassa, onko näkyvissä kilttejä eläimiä.” ”Kyllä minä olen, kai, enimmäkseen, mitä nyt joskus, vahingossa saatan jotain pikkuisen tyhmää touhuta. Missä se Karvatunturi on?” ”Sinne on pitkä matka, monta sataa kilometriä mutta minä tulin porolla tänne.” ”Mikä se poro on?” ”Se on sellainen sarvekas eläin, joka kiidättää pulkkaa vetäen lahjoja kaikkeen maailman kolkkaan. On myös sellaisia vähän villimpiä porolaumoja, jotka laiduntavat Lapissa ja etsivät jäkälää syödäkseen.” ”Oi, minähän olen suomenlapinkoira, paimenkoira, minusta tulee isona sellainen, joka pitää laumat kasassa. En ole koskaan poroja paimentanut, vain ihmisiä yrittänyt. Voisinko nähdä sen sinun porosi?” ”Jos olet oikein kiltti, etkä hauku, niin ehkä voin toiveesi toteuttaa.”
Luukku 19
Urhomus oli tyytyväinen, sillä lahjatoimitus oli saapunut perille. Se arveli, että tulevan joulun herkut ja uudenkin vuoden, olisi nyt turvattu pitkälle niin hänelle, pikkuveljelle, Tindemukselle kuin ehkä muillekin karvaotuksille. Mielissään se oli myös havainnut, että Mörrimys oli ollut tosi huomaavainen, ja antanut hänen nukkua rauhassa, tarjonnut omista makupaloistaan hänelle ja muutenkin ollut mitä hurmaavin. ”Jospa se Mörrimys kuitenkin kasvaa isoksi ja rauhalliseksi.” Niin Urhomus kiepsahti tutulle kerälle olohuoneen matolle ja huoahti tyytyväisenä, ”jouluhan on antamisen juhlaa!”
Luukku 20
Nuppumus nuuhkaisi sekin tuoretta heinäpaalia tyytyväisenä ja alkoi hyräillä tuttua melodiaa:” Joulu on taas, joulu on taas, häkit on täynnä heinää, kanilla on, kanilla vatsansa täynnä heinää.” Mikäpä oli sen ihanampaa, kuin syödä, lämmitellä, ottaa iloloikkia ja vaikka vähän leikkiä karvat pöllyen Kamumuksen kanssa, sillä jouluhan on hyvän mielen juhlaa!” se totesi ja jatkoi mielipuuhaansa, heinien heittelyä.
Luukku 21
Siiklimys nautti ns. kaninpäivistä, sillä niin huolestuneita kuin ihmiset olivatkin olleet hänen katoamisestaan, sitä onnellisimpia he olivat hänen löytymisestään. ”Piilottakaa minulle herkkuja, niin minä etsin”, se vaati taas vilistäessään ihmisten jalkojen juuressa. Ja niin sai Siiklimys herkkuja ja lupauksen, että pääsee käymään sukulaisvierailulla, sillä jouluhan on hauskoja tapaamisia täynnä. ”Buon Natale”, se toivotti pojalle, ”hyvää joulua emännälle ja isännälle!”
Luukku 22
Mörrimys oli ollut erityisen kiltti, kulki nätisti hihnassa ja tuli salamannopeasti käskystä paikalle, kun käskettiin. Koska sen lempihomma oli olla sylissä, se nautti siitä kaiken kiireen keskellä. Se ajatteli, että Urhomus oli kyllä aika viisas isoveli, ja siitä kannatti iloita toden totta. ”Ehkä voin tehdä uuden vuoden lupauksen, että en roiku hänessä jatkuvasti kiinni”, se hymyili mutta jatkoi, ” ehkä en aina malta.”
Luukku 23
Entäpä Tindemus, se päätti, että voisi olla hieman vähemmän johdoista kiinnostunut ja keskittyä sille toimitettuihin kuusen oksiin. Kaikki ihanat koristeet kyllä kiinnostivat sitä mutta kuin yhteisestä sopimuksesta, sen kortteeriin toimitettiin kaikenlaisia herkkuja. Kyllä kelpasi makoilla vatsa pinkeänä tuoreiden heinien päällä, leikkiä sitten hieman piilosta ja antaa hieman pikkuveljen ja isoveljen lääppiä sitä, sillä jouluhan oli rakkauden aikaa.
Luukku 24
Ja niin toteutui Kamumuksen toive, sillä se sai kuin saikin nähdä ihka oikean poron, joulupukin poron. Ai et usko vai? Säilytä lapsen mieli, niin voit kokea ihmeitä, joulun taikaa. Hau, hau, vuh, vuh – suloisen karvaista joulua kaikille eläinpörryköille ja heidän läheisilleen.