Luukku 1
Sumu ja Sade. He hymyilevät ystävällisesti. Utu lähestyy heitä onnellisena. Vihdoinkin he tapaisivat monien vuosien jälkeen. Puff, Utu avaa silmänsä ja jää hetkeksi loikoilemaan vuoteelle. Olo tuntuu surumieliseltä, äiti ja isä unikuvia vain. Missä lienee kotiväki? Vaikka kuinka yrittää asiaa muistaa, on pakko päätään puistaa.
Luukku 2
Joulukuu saa muistot syttymään. Utu-peikkotyttö mietti itsekseen, kuinka sai nimen itselleen monta vuotta sitten Joulupukin avulla. Ja kuitenkin, Utu oli aivan varma, että unen kasvot kuuluivat hänen vanhemmilleen. Nyt kuitenkin harmitteli, kun ei tiennyt, kuka oli, mistä tuli, juuret suli.
Tuijottaessaan liekkiä Utu luo katseen ystäväänsä Usva Lumiseen, lohikäärmeeseen. ”Muistatko sinä äitisi, isäsi, onko sulla siskoja tai veli? Utu kyseli. ”Tulen kaukaisilta tuntureilta, erämaajärven rannoilta, olin ainokainen ihan,” Usva totesi. Utu vastasi:” Minä en muista muuta, kuin kukkaruukun pienen, täynnä kanervia, se on ainut lapsuusmuistoni. Ja paljon lunta oli, kun tapasin sinut, muistatko vielä?”
Luukku 3
Oli hauska muistella vanhoja juttuja ja tuttuja mutta jos suoraan sanon, vielä mieluisampaa ois, jos löytäisin äidin, isän. Muuta en tarvitsisi lahjaksi!” huokaisi Utu. ” Mikäs siinä rakas ystävä, on mulla lento aina valmiina mutta mistäs etsintä alkais?” Usva uteli.
Yleensä peikot pitävät hiekasta ja merestä ja lämpimästä säästä, jos minulta asiaa kysytään”, Utu touhotti. ”Hyppää selkääni, niin kiitetään, yötä pitkin lämpimään”, Usva hoputti.
Luukku 4
Hiekkaranta oli upea, mutta sieltä löytyi ainoastaan Lisko lomalta. Kun kaverukset kertoivat asiansa, tokaisi Lisko: ”Ei peikkoja ole mailla halmeilla, kannattaa jatkaa lentoa ja käydä Unkariin Budapestissä, on siellä joki mahtava, Tonava kaunoinen. Sen varrella saattaa peikot viihtyä, ja meno villiksi viel kiihtyä, kun kipaiset eläintarhassa, ette silloin ole harhassa.
Luukku 5
Kiihdyttivät kaverukset vauhtia matkalla eläintarhaan. Näkivät liskon, hylkeen, jääkarhun. Huusi jääkarhu: ”Menkää takas, Suomeen, ei peikoista ole hajua, ei tajua, löytyvät varmasti sieltä. ”
Luukku 6
Oli kuudes joulukuuta. Mielessä kotomaa rakas, lippu sinivalkoinen! Kotiinpaluun tunnelmissa
apeina ja väsyneinä he yrittivät arpoa, mitä tehdä, minne mennä, kunnes Usva hokas: ”Mennään peikkoarkistoon, esi-isän hakuun, sieltä varman tiedon saamme, siitä annan takuun.”
Luukku 7
Koputtivat arkiston ovea, pyysivät päästä tutkimaan, peikkotytön sukua. Opastivat huoneeseen, mikrofilmin lukuun, siellä pääsivät hihitellen, sukutiedon makuun.
”Sade on omaa sukua Tihkuinen, tää arkisto selvästi näyttää sen”, kiljuu iloissaan Utu. ”Ja puolisonsa on Sumu Neulo…Neula..n, ei tuosta oikein saa selvää”, huokailee Usva ja luovuttaa. ”O tai a, kyllä se vielä ratkaistaan, tai multa toivo katkaistaan! ” toteaa Utu. ”Asuinpaikka on kuitenkin Kööpenhamina”, siinä meille uusi reitti, Usva sanoja heitti.
Luukku 8
Ja matkaan käytiin taasen uudelleen, päätettiin ottaa ensin bussi, laiva, sitten juna, minkä jälkeen luontevaa, oli lohikäärmelento, ei ollenkaan hento! Oli ilmastoystävällinen matka tämäkin, helpotti kaverusten menoa. Oli mahdollisuus katsoa maisemia monia, niin upeita, erilaisia.
Luukku 9
Näkivät he joutsenemosen sekä tämän poikasen, kysyivät osoitetta paikallisilta, saivat ohjeen, asiantuntevilta.
Luukku 10
Pieni merenneitopatsas oli lähellä, se oli kaunis katsella. Satua muistelivat hetken, siitäkin muistaisivat myöhemmin retken.
Luukku 11
Kun tivolin äänet kaikuivat, eivät ystävät voineet vältellä kiusausta käväistä hetken hyöriä, karusellissa pikkaisen edes pyöriä.
Luukku 12
Ruusupensaan luona, kuului kuiskaus hiljainen, soiva. Pysähtyivät ääntä kuulemaan. ”Ei vanhempasi asu enää täällä, on heidän elämänsä pohjolassa, lumen ja jään maalla. Luona oikean pukin ja muorin he auttavat tonttuja, joulukuusia kai kasvattavat”, supatteli ruusu kaunis keltainen. ”Varokaa muuten matkallanne koiraa ja kania, ne saattavat teitä harhaanjohtaa tai haukkua”, lisäsi ruusu.
Luukku 13
Luukku 14
”Miksemme heti itse tajunneet, että lähellä he meitä olivat koko ajan? murehti Utu. ”Toki tiedät, että joskus pitää mennä kauas, että näkee lähelle”, filosofoi Usva. ”Miten muuten olisin saanut niin hyvän nimen Joulupukilta, jollei hän olisi tuntenut vanhempiani?” Utu jatkoi. ”Jotain arvoitusta vielä jäljelle jää, kun päättyvi päivä tää”, Usva mutisi.
Luukku 15
Korvatunturilla olikin jouluinen tohina ja pöhinä, pyörinä ja hyörinä, että oli vaikea pysäyttää ketään. Vaalea kani lähestyi kuono väristen kulkijoita ja kysyi: ” Mitäs teillä oli asiaa? Lahjat, toivomukset vai valitukset? Ystävykset katselivat toisiaan epätietoisina mutta Usva lopulta rykäisi kurkkuansa selväksi ja sanoi:” Joulupukki, haluaisimme tavata hänet, tärkeä asia!” Kani viittasi viiksillään vasemmalle ja kaverukset jatkoivat matkaansa.
Luukku 16
Kun Utu ja Usva kävelivät loputonta käytävää pitkin, alkoi kuulua kumea haukku ja murina. Kumpikin pelkäsi hieman vieraita koiria. Jos vaikka puraisisivat….Koira lähestyi uhkaavasti heitä ja kuin vaistomaisesti, kaverukset lähtivät takaisin siihen suuntaan, missä olivat kanin tavanneet. Hiki valui, vaikka Usva oli taitava liitäjä, melkoinen kiitäjä, pysyi koira heidän kintereillään.
Luukku 17
Nyt käytävä kaartui, koiran haukunta jäi, ja näkymä muuttui metsäiseksi, aivan kuin kuusikoksi. ”Kumma paikka, emme olekaan enää sisällä.”, Utu totesi. Utu ja Usva laskeutuivat kauniin kuusen oksalle katselemaan näkemäänsä. Muutoin oli aivan hiljaista, jostain kauempaa kuului hyräilyä. Utun silmiin nousivat kyyneleet. ”Äiti!”
Luukku 18
Utu laskeutui Usvan selästä ja juoksi kohti Sadetta. Matka oli lyhyt mutta samalla pitkä. Sade siristi silmiänsä ja pudisteli epäuskoisena päätään. ”Onko se minun Utu-tyttöni, joka eksyi lumeen”? Hetkeksi aika pysähtyi ja toisensa pitkäksi ajaksi kadottaneet vain halasivat toisiaan lujasti, ”ethän koskaan enää katoa, rakkaani.”
Luukku 19
Samassa kuusten takaa tulee Sumu, Utun ikioma isä. Myös Usva saapuu varoen paikalle. Perhe hymyilee ja loikkii iloisen peikkotanssin, mutta hieman säikähtää Usvan tuprauttaessa sieraimistaan lunta. Utu rauhoittelee vanhempiaan ja sanoo: ”Tässä on paras ystäväni, hän minut lumesta ajat sitten löysi. En tosin muista yhtään tarkemmin, miten ihmeessä katosin.”
Luukku 20
”Olimme matkalla mummolaan, koska matka oli kovin pitkä niin, välillä luminietoksiin nukuttiin. Vaan nukkuessamme sikeästi, tuli raju lumisade, sinä pieni heräsit, ja lähdit väärään suuntaan, vaiston kadotit”, kertoi Sumu. ”Me etsimme sinua, monta päivää, ei elämässämme ollut ilon häivää. Mutta pakko oli eloa jatkaa eteenpäin, sillä toivon pidimme, että kerran vielä tapaamme”, Sade jatkoi.
Luukku 21
“Nyt joulu tulla jolkottaa, on aika laittaa soma kuusi, puuro keittää. Voi siihen muutaman mantelin heittää!” totesi Utu tarmokkaana. Alkoi touhu mukava, sai siinä jokainen olla mukana.
Luukku 22
Hyasintti tuoksuu, piparit. On kinkku, laatikot ja rosolli. Joululaulut kaikkialla raikuu, ei yksinäiseksi tunne oloaan nyt Utu, kun oman rakkaan perheen löysi. On heihin siteissä kuin köysi.
Luukku 23
Sytytämme kynttilän huoneessa ja hautausmailla ja muistelemme niitä, joiden kanssa ennen elimme.
Luukku 24
Joulunsalaisuus on aina keskellämme, se rakkaus on, toive ihmeestä. Siis älä uskoasi menetä, vaan anna elämän yhä yllättää. Uni voi muuttua todeksi ja totuus paljastua uneksi.