Kätkössä puun kolossa pienen pieni peikko, sininen takkutukka, jalassa villainen
sukka, tuo suloinen hupsu otus. Kuuli hän uutisen kummallisen, ei luvassa lunta lain.
Miten juhlimme joulua jaloa ja hiihdämme kohti valoa, jos pyrytä eikä tuiskuta?

Vaan uuden aamun sarastaessa, oi ihme, on kuin lumi olisi saapunut. Uskoako silmiä, tuumas
pikkuinen peikko ja haukotteli, venytteli ja katsoi ulos uudestaan ja uskaltautui pois kolostaan.

Luukku 3

Mikä ilo olla paljain varpain, on mulla turkki mitä parhain. Ei kylmä mulle pahaa tee, ehei, on lumi
kaunis ystäväin, ja sitä kohti ryntään paljain päin.

Laulu raikaa, voi tätä lumen taikaa, tämä talvi on kyllä valoisaa aikaa. Ei malttaisi peikko odottaa
joulua, ei silloin tarvii käydä peikkokoulua.

Sinä päivänä liehui lippu, tuo sinivalkoinen. Lipun värit
kertovat tarinaa – lumen, järvien. Peikkotytön laulu
raikui, silloin Maamme-laulu kaikui yli suurten metsien.
ONNEA SUOMI!

Vaan palaan joulun tarinaan, hys, jostain kuului narinaa,
mikä kumma äänen päästää. Hui kauhistus, lohikäärme
kai, taitaa peikosta tulla ruokaa…

Lähti peikkotyttö karkuun juoksemaan pitkin kinos-
penkereitä, vaikka halusi mieluummin tehdä lumienkeleitä.
Kömpi perässä lohikäärme mahtava, viime hetkensä peikko
luuli tulleen, ei tullut tulta ei savua, ei edes savun hajua.
Oli lunta syöksevä lohikäärme…

“Älä juokse pikkupeikko, olen lohikäärme ja kovin heikko. Haluan ystäväsi olla!” Peikko vastas:
” Uskon sua, odota mua, kuka oikein olet?” “Olen lunta syöksevä lohikäärme ja sukuni viimeinen.”
“Ahaa, mut minä olen tosi nälkäinen, minne mentäis, mitä tehtäis, jotta vatsamme täyteen saatais, ja ettei tauti kaatais.”

Jopa sattui kummia juttuja, tuli peikosta ja lohikäärmestä tuttuja. He päänsä viisaat yhdisti, keksi
keinon syödä tuhdisti. Mars matkaan, tuumivat he, vaan miten, arvaa sinä se…

Hyppäs pikkuinen peikko lentokoneeseen, aivan upeaan värikkääseen. Tuo kone ei ollut perinteinen,
vaan aitoa lihaa ja verta. Kiljas ilosta peikko ja lohikäärme, he kohti taivaita pian hipovat.

“Oli matka aika nopea, voit jopa olla hieman kopea, suuresta taidostasi. Katso tuolta löytyy herkkuja,
kasvissyöjille ainakin, ja kyytipojaksi tietenkin, voi kauhoa untuvalunta.”

Kesken kaiken kuului laulua, lumi maalaili kaunista taulua, tänään
Lucian päivää viettää saa. “Taivaisen hohteen tuo, Lucia valon luo”,
peikko lauleli ja jatkoi matkaa. Lohikäärme aivan mykistyi, kun
moisen kauneuden lumoon hän vangiksi jäi. Oli nälkä unohtua vallan,
kun Lucian valo hohti ja peitti hallan.

“Neilikka, inkivääri, kaneli, on jokaisen joululeipojan kaveri”, sanoi peikkotyttö ja tarjosi herkkua hyvää,
tunsi lohikäärme kiitollisuutta syvää. Vihdoin viimein täyttyi molempien massu, jäi tuoksu tassuihin. Ei
leipoja huomannut yhtään mitään, katos pipareita pari lisää.

Talo lämpöinen houkutteli molempia, ja perin juuri täydet massut melkein kivisteli paria. Otti lohikäärme
peikon kainaloon, nukahtivat pehmeään unen verhoon.

Päiväunet kovin virkisti, silmäluomien alta peikko tirkisti. Ja haa, keksi
liukumäen oivan, kauniin vihreän ja loivan.

Hiukan peikkotyttö säikähti, kun karhuemoon törmäsi, miksi talviunia
ei nalle nuku. Sanoi mesikämmen oiva:”Lumentulo on kovin viskuroiva,
se otson unen keveäksi saa, ja alkaa tehdä mieli mustikkaa.” Lupas
peikkotyttö jotain ruokaa hommata, ja lunta luoda, vaikka temmata.

Muisti peikkotyttö piparkakkutalon, siitä karhulle iltapalaa, ei ehkä
ole tarkoitettu syötäväks, täytyy toimia siis salaa. Lohkes pala
piparkakkuhevosesta, ei siinä kauan tuumittu, eikä piparin siruja
luudittu, jäi tuho talon lasten syyksi. Mut ei hätä lue lakia, tämän teen nallen takia.

Oli vallan hieno hetki, kun kaverukset, ihka uudet lakit
sai, silloin oli maanantai. Tuli tonttu ja tokaisi:”Kiitos teidän retken,
sai nalle hyvän hetken, se nukkuu nyt Ruususen unta. Ehkä pian
saamme lunta. Nyt ylennän teidät tontuiksi, auttavaisiksi kavereiksi ja
pyydän, käykää tervehtimässä pukkia ja muoria, he eivät enää nuoria.”
“Mikä ettei, käypä se meille, melko eteville epeleille. Kiitos lakeista ja sanoista makeista.”

Oli kiire melkoinen luona valkoparran ja muorin, he hetkeks silti
pysähtyi.

Muori kertoi:”Sopii tulla jouluna maistelemaan Tonttulan
herkkuja, nyt viekää kaikille terkkuja, on joulu juhlista jaloin. Yöhön
pimeään kynttilät sytytetään ja juhlitaan tuhansin valoin.”

“Miks kaikki tämä hössötys?” kysyi lohikäärme.
Pukki sanoi: ” Se ihmislasten on tyyli, vaan te pikkuiset muistakaa, on muutakin kuin lahjakääre.”
“Onko lahjatoiveita teillä?”
“Voisko tonttunimet olla meillä?”
“Mikäs siinä, peikko olkoon Utu, ja kaverinsa lohikäärme Usva Luminen.”

Palattuaan pukin pajasta, kuului lumen alta pientä ininää. Kun kave-
rukset lunta kaivoi, löytyi hangen alta ilves ja kaksi kania.
He viluissaan ja nälissään olivat matkalla kohti juhlaa, vaan eksyivät
pikkuressukat. Oli onnea kolmikolla mukana, ja lupasivat seurata
takana, nyt pikkuinen peikko ja hänen iso lunta syöksevä kaverinsa.

Onpa kumma joukkio tässä, outoo otusta vilkaisemassa.
Talvipäivän seisaus on varmaan- sitä odotetaan päivään
harmaan. Nyt pimeyden pimeys vähenee, valon voima
meitä lähenee. Oli tunnelma mystinen outo, siinä liekehti valon toi.

Enkeli ihana heitä kohti kulki, hänen kirkkautensa matkalaisten
silmät lähes sulki. Viittoi Joulun suureen taikaan, syntyi maailman
vaivaan ja johdatti uuteen aikaan. Eivät enkeliä ihan ymmärtäneet,
silti matkansa jatkui huomiseen.

Oli näky kaunis katsella, luona seimen syntynyt on Vapahtaja. Tämä valo
tuli taivaasta, tähti syttyi, loisti ja pimeyden sydämistä poisti. He yhdessä
lauloivat, ikiaikaista laulua, eessä seimen pienoisen, syvään kumarsivat.