Linnut kiihdyksissään, puu itkee, valittaa. Matkalle lähtijät malttamattomina,
puu kiinni juuristaan. Talven lumi tulee, vääjäämättä jää. Puu lepää kevääseen,
se saapuu linnunlauluineen, pukee vihreään.
Vaahteran lehti, sen säteily ei lopu, vaikka matka jäi kesken asfaltille.
Tuuli työntää hellästi kohti mullosta.
Talventörröttäjä puhalsi kuplia mustaan iltaan. Hopeiset lehdet
hehkuivat, hengästyneinä puuskuttivat lauluaan.
Nyt se loppui. Ei jaksa enää,
puolikuollut talventörröttäjä luovutti.
Uusi aamu! Voimaväri säteili taivaan sineä vasten.
Huljutteli risukäsiään, riemuitsi olemassaolostaan.
Puiden lehdet perhosia maan. Hyräili värien
kuoro, heinät soittivat tuutulaulua.
Yhtenä joukkona vielä lehdet
kiinni ruodistaan. Putoilee pienet sydämet, pian,
peittelee lumi ja maaduttaa. Yhteen joukkoon palataan.
Maassa makasi sitkeä lehti, yhä
päätään kannatteli. Viime yönä
kavereita puraisi pakkanen, sama oli edessä keltaisen.
Orava riehui lehtikuusessa. Se oksilla
syöksyi, naksutteli äkäisesti leukojaan.
Kylmyys ja hätä saivat sen pois tolaltaan.
Viuhtoi huiskallaan ärtyisästi.
Huurreherra lakaisi luudallaan,
taittoi ruohon viikatteellaan.
Silitti ja lohdutti: “Tämä ei oo loppusi.”
Puro itki hiljaa, kivi vähän vaikersi. Talvi
virran katkoo, riite selättää.
Vaahto vaikeni, arat hiekanjyvät
teeskentelivät, kuin mitään ei olisi tapahtunut.
Kuiskiminen alkoi vasta auringon lämmön lisääntyessä,
“Vielä Huurreherra ei käynyt taloksi”, hiekanjyvät helisivät ja
puro pulputti.
Koivikkoni, uljas näky
nuorisoa ylväinä, komeasti kohti korkeuksia hipovat
latvansa. Ja juuret ottavat lujan otteen maasta.
Suon tuoksu syksyllä.Auringon paiste kirkastaa
mätänevät lehdet. Rungot jaksavat toivoa vuodesta toiseen.
Uusia alkuja.
Havunneulaset eksyksissä! Ne pakenisivat yötä, jos
kykenisivät. Yksinäiset. Kaikkein vierain joukossa koivunlehti.
Tie kuljettaa eteen- tai taaksepäin. Vaarallinen tienylitys tulossa.
Kunpa kulkija varoisi ja pysyisi tiellä.
Kulkija on saapunut idylliin. Veden ja maan syliin. Tyyntyy mieli,
kertoo arvojaan luonnon kieli, kielistä vanhin.
Ilta ja pimeys saapuvat käsi kädessä. Päivä pakenee kohti kaukana siintävää valoa.
Tarvitsee lepoa. Uskoo yön olevan lempeä.
Vedessä jokin, tuntematon. Pelastuuko rantaan?
Pohja kyllä kannattaa, toivo kelluttaa, epäusko upottaa.